Tässä on tapahtanut vähän kaikkea. Minulla oli jokin miesviritys, joka vannoi, että ei haittaa minun unelmat, ehkä pieni kiireentuntukaan ei näyttänyt häiritsevän. Kerran hän kävi minun luonani, meillä oli mukavaa. Juteltiin ja noh, harrastimme myös seksiä. Hänen läsnäolonsa teki minulle turvallisen olon.
Seuraava askel oli, että menin hänen luokseen. Katsoimme elokuvia, saunoimme puusaunassa, oltiin lähekkäin. Jäin yöksi. Aamukahvilla jo minulle tuli otsikon mukainen tunne "hellän yön jälkeen kahvikupin yli, katseessas nään surua". En ottanut asiaa puheeksi. Ajattelin, että se o vaan joku mielenhäiriö. Halasimme ja suutelimme pitkään, kun lähdin takaisin kotiin päin, tunnin ajomatkalle. Ei mennyt kauaa, kun tapaamisen jälkeen hän laittoi viestiä, että nyt mennään liian nopeasti ja hänet on vallannut tunnemyrsky ja häntä on alkanut pelottaa kaikki nopeus.. Siis voi jumalauta! Minä pidin, ehkä myös vähän rakkauttakin siinä oli. Minulle vannottiin, ettei haittaa, kun hänkin haluaa todella paljon meistä tulevan jotain kaunista. Petyin, pahemman kerran.
Tunnen oloni aika yksinäiseksi. Haluaisin rinnalleni ihmisen, jonka kanssa jakaa kotityöt, kenen kanssa jakaa sama sänky. Ketä suudella, kenen kainaloon painautua elokuvaa katsomaan. Ihmisen jota vasten itkeä kun on paha olla. Kenen kanssa olla vaan. Käydä kaupassa. Saunoa. Mitä vain. Onkohan liikaa pyydetty.
Tänään olin Titan kanssa kirppiksellä ja kahvilla. Kahvilassa tuntui takanamme istuvat, olikohan kaksi pariskuntaa, joista toinen pari tuntui suunnittelevan omakotitalon rakentamista. He vaikuttivat onnellisilta. Olenkohan minä koskaan? Ehkä en.. En edes tiedä uskallanko luottaa..
