Hellän yön jälkeen kahvikupin yli, katseessas nään surua... (Teleks)

Jopas on vierähtänyt taas tovi viimeisimmästä kirjoituksesta.

Tässä on tapahtanut vähän kaikkea. Minulla oli jokin miesviritys, joka vannoi, että ei haittaa minun unelmat, ehkä pieni kiireentuntukaan ei näyttänyt häiritsevän. Kerran hän kävi minun luonani, meillä oli mukavaa. Juteltiin ja noh, harrastimme myös seksiä. Hänen läsnäolonsa teki minulle turvallisen olon.

Seuraava askel oli, että menin hänen luokseen. Katsoimme elokuvia, saunoimme puusaunassa, oltiin lähekkäin. Jäin yöksi. Aamukahvilla jo minulle tuli otsikon mukainen tunne "hellän yön jälkeen kahvikupin yli, katseessas nään surua". En ottanut asiaa puheeksi. Ajattelin, että se o vaan joku mielenhäiriö. Halasimme ja suutelimme pitkään, kun lähdin takaisin kotiin päin, tunnin ajomatkalle. Ei mennyt kauaa, kun tapaamisen jälkeen hän laittoi viestiä, että nyt mennään liian nopeasti ja hänet on vallannut tunnemyrsky ja häntä on alkanut pelottaa kaikki nopeus.. Siis voi jumalauta! Minä pidin, ehkä myös vähän rakkauttakin siinä oli. Minulle vannottiin, ettei haittaa, kun hänkin haluaa todella paljon meistä tulevan jotain kaunista. Petyin, pahemman kerran.

Tunnen oloni aika yksinäiseksi. Haluaisin rinnalleni ihmisen, jonka kanssa jakaa kotityöt, kenen kanssa jakaa sama sänky. Ketä suudella, kenen kainaloon painautua elokuvaa katsomaan. Ihmisen jota vasten itkeä kun on paha olla. Kenen kanssa olla vaan. Käydä kaupassa. Saunoa. Mitä vain. Onkohan liikaa pyydetty.

Tänään olin Titan kanssa kirppiksellä ja kahvilla. Kahvilassa tuntui takanamme istuvat, olikohan kaksi pariskuntaa, joista toinen pari tuntui suunnittelevan omakotitalon rakentamista. He vaikuttivat onnellisilta. Olenkohan minä koskaan? Ehkä en.. En edes tiedä uskallanko luottaa..

Oven takana, uusi vuosi

Hei!

Lähes kuukausi viimeisestä kirjoituksesta. Osastolla tosiaan kävin ja ennen Joulua pääsin kotiin. Itse asiassa ennen Itsenäisyyspäivää.

Joulu meni mukavasti lähipiirin kanssa. Pitkästä aikaa olimme kaikka sisarukset koolla äidin ja isän luona. Ja olihan noita tätitettäviäkin paikalla neljän kappalein. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Joulupukkikin kävi tervehtimässä ja minäkin olin näköjään ollut kiltti, kun sain paketteja. Meinasi kyynelet tulla silmään, kun pukki paketteja jakoi.

Minä olen rakastunut. Tai sanotaan, että ihastunut. Kohde on käynyt minun luonani kerran. Syyskuussa tutustuimme netin välityksellä. Lähes päivittäin laitellaan viestiä, asiasta kuin asiasta voi keskustella. Jännitin hirveästi ensitapaamista. Tai me molemmat taisimme jännittää, mutta kun oven avasin, jännitys katosi. Joimme kahvia ja juteltiin. Sohvalle siirryimme ja hän hellästi silitti niskaani.. Meinasi siinäkin vaiheessa itku tulla, kun sitä oli odottanut ja se tuntui niin hyvälle.

Tarina jatkuu taas jossain vaiheessa.. :)

Osastolla

On vierähtänyt tovi, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Minähän pääsin viime viikon maanantaina osastolta kotiin, mutta tulin pumerangina takaisin torstaina.

Keskiviikkona tein kaikkea tyhmää. Kävelin vitostien varresse ja keräsin rohkeutta hypätä rekan alle. Tätä taistelua ei:n ja kyllä:n kanssa kävin about tunnin ja päätin loppujen lopuksi palata autolle. Kyllähän minä viiltelinkin.. Rannetta koristaa teksi "läski". Tuskinpa siitä jää edes arpia, kun en niin syvälle viiltänyt.

Torstaina oli terapia.. vedin "kaikki on hyvin, pärjään ja olen suunnitellut elämääni kaikkea kivaa" viitan ylleni. En pystynyt edes itkemään. Terapin jälkeen kävin hakemassa ostamani yleiskoneen liikkeestä ja sen jälkeen lähdin kävelemään Aspan toimistolle. Sinne päästyäni otin tarvittavan lääkkeen, Truxalin josta ei nyt pahemmin apua kyllä ole. Kun itsenäisyyspäivän juhlat oli juhlittu, kysyi Aspan työntekijä, että haluaisinko jutella. Toimistossa murruin, Itkin sydämeni pohjasta. Sain osastopaikan samalle illalle.

Täällä sitä siis kirjoittelen. Olen itkenyt paljon, mutta haluaisin jo kotiin. Aion ottaa sen puheeksi tänään, jos vaikka saisin jutella illalla jonkun hoitajan kanssa. Osasto on niin rauhaton, että en koe saavani täältä vastaavaa hyötyä.

Mutta pakko todeta, että elämä on perseestä!
Ruoka maksaa, koti maksaa, sähkö maksaa, osasto jaksot maksaa, lääkkeet maksaa. Siis kaikki maksaa! Jos olisin kuollut, ei mikään maksaisi. Joo joo, minulle on sen sata kertaa kerrottu kuinka moni jäsi minua kaipaamaan. Ja on sanottu myös niin, että jotkut tappaisivat itsensä, jos minä tapan itseni. Koen sen kiristyksenä ja uhkailuna. Eläisivät päivänkin tätä paskaa mitä minä elän! Mutta se on varma, että lääkkeillä se ei tule onnistumaan.. Tai noh.. saaattaisi onnistua, pitäisi vain muuttaa taktiikkaa. Tosin, en saa kuin viikon lääkkeet kerrallaan apteekista. On vaan pakko myöntää se, mitä tapahtuu jos jätän lääkkeet syömättä. Olen minäkin yksi PASKA! Mietin itsemurhaa lääkkeillä, mutta sitten en uskalla jättää lääkkeitä syömättä. Olen aika sekaisin.. Enkö olekin?

Minusta vain oikeasti tuntuu siltä, etten jaksa tätä elämää. Maailma on käynyt liian vaikeaksi. Pelkään sotaa, pelkään yksinäisiä pakolaismiehiä, jos he tekevät jotain.. En uskalla oikein ulkona kävellä yksin ilta-aikaan. Tuttavien Facebook-päivityksistä saa lukea kaikenlaista pakolaismiesten perään huutelusta ja uutisista raiskauksiin. Noh, minä olen tällainen läski, kaikkea muuta kuin hyvän näköinen niin ehkä jättäisivät minut rauhaan.

Tänään on osaston ulkoaulassa Kauneimmat joululaulut. Aion osallistua. Ei muutakaan tekemistä ole.

Sain tänään asiointiluva kaupunkiin, kun minulla oli poskionteloleikkauksen jälkeinen kontrolli. Kaikki oli siltä osin kunnossa. Kävin myös kotona hakemassa tietokoneen. Olisi pitänyt hakea kaikkea muutakin, mutta enhän minä muistanut, kun mitään en laittanut paperille ylös. Hemmetti! *hakkaa päätänsä seinään*

Olin siskoni kanssa puheissa. Voisimme perheen kesken kokoontua siskoni perheen luo. Heille mahtuu hyvin. Olenkohan vielä silloin osastolla.. Noh, tästä on joku kilometri, puolitoista siskoni luo, että ei ole pitkästi. Jonkun kyydissä varmaan pääsen. Minä haluaisin niin kovasti leipoa Joulua varten.. Pullaa, ehkä jotain juustokakkua. On minulla ehkä jotain toivoa, kun tuollaista kaikkea toivoisin pääseväni tekemään. Ehkä saan siitä hyvää mieltä, jos tekemiäni leivonnaisia kehutaan. Mutta taitaa tältä Joululta jäädä leivonnaiset tekemättä.

On niin ristiriitaiset olot.
Täytynee hakea tarvittavaa..

Ensikertaan!

...

Eilen keskustelin erään tutun kanssa ja lopetin keskustelun sanomalla, että huomenna on raskas päivä. Vaikka sellaista ei ollut tiedossa. Noh, tuli kuitenkin.

Aamulla kello herätti seitsemältä. Otin rautalääkkeen ja menin takaisin sänkyyn. Nousin joskus yhdeksän maita eikä kaapissa mitään aamupalaksi kelpaavaa. Olisinhan minä voinut puuron keittää, mutta ei tehnyt mieli. Kello 10 tuli tämä eräs opiskelija. Suunniteltiin liikuntamahdollisuuksia. Aloitellaan hiljalleen hyötyliikunnasta.

En ymmärrä miten sairaalassa pääsin sängystä ylös virkeänä puoli seitsemän. Nyt en jaksaisi muuta tehdä kuin nukkua. Noh, huomenna on uusi aamu ja jospa aamu menisi paremmin. Titan varmaan näen huomenna.

Paha olo ollut melkein koko päivän.
Haluaisin niin kovasti laihtua. Liikaa painoa, paikat kärsii, etenkin polvet ja lonkat. Tänään Aspan työntekijän kanssa keskustelin tästä painon pudotuksesta. Ja yksi tuttu tuli eilen ruokakaupassa vastaan niin hän oli sitä mieltä, että tämä 20-25kg vuoteen on ihan hyvä vauhti. Haluaisin Lady Linen- jäseneksi. Joutunee edunvalvojalta kysymään, että olisiko mitään mahdollista saada toistaiseksi voimassa oleva jäsenyys sinne. Siellä olisi kuitenkin ryhmäliikuntatuntejakin - joita tosin vielä tällä hetkellä arastelen. Heh.. Painon pudotuksesta puhetta ja sitten tekaistiin Aspan työntekijän - ei mikään niin terveellinen - pizza. Parempi tuo on ehkä kuin, että söisin kilokaupalla suklaata. Kyllä on kuitenkin mainittava, että suklaata tekee mieli ja paljon.

Miesrintamalle.
Laitoin hänelle viestiä ja hän vastasi, että menee ihan ok, mutta nyt on väsynyt eikä jaksa viestitellä.
Hienoa! Oikeasti! :) Hän pystyy siis sanomaan asiat suoraan. Minulla olisi häneltä opittavaa.

Toivon kipinä

Ollaan tämän miehen kanssa laiteltu viestejä. Nyt tiedän jopa hänen ikänsä ja diagnoosin. Jotenkin meinaa olla sellainen odottava tunne. Odotan, että saisin häneltä viestin. Toisaalta mietin, että satuttaako viestittelymme häntä. Tai minua. Hänellä on kuitenkin astetta "pahempi" diagnoosi kuin minulla. Skitsofrenia. Tiedän paljon skitsofreenikkoja jotka pystyvät elämään lähes normaalia elämää, kun lääkitys on kohdillaan.

En päässytkään tänään töihin. Viime yönä minulle nosti kuumeen. Täytyy huomenna käydä verikokeissa, jos on vielä aamulla kuumetta. Minulla on Leponex lääkitys ja on hyvin tarkkaa seurata veriarvoja aina, kun on flunssa, flunssan oireita tai kuumetta.

Huomenna tulee yksi opiskelija juttelemaan kanssani. Ehkäpä käyn hänen kanssaan labrassa, kävellessä pystymme puhumaan. En nyt tarkalleen muista mitä hän opiskelee ja mikä virka minulla on hänen opinnoissaan. Täytynee huomenna kysyä. Hän on kyllä mukava.. Oli hieman huolestunut miksei minusta ollut kuulunut mitään. En sairaalassa ollessa jaksanut vastata hänen sähköpostiinsa. Ensimmäisellä tapaamiskerrallamme hän toi minulle tuollaisen pattereilla toimivan, ihan oikein pöytäkynttilän näköisen kynttilän. Se on kaunis.

Kävin tänään Titan kanssa Hesessä syömässä. Se oli virhe. Minulle tuli hirveä morkkis ja syyllistän itseäni siitä, kun paino ei laske. Painoni tulee olemaan kolminumeroinen vaikka kuinka hemmetin pitkään!!! Ja, kun en pääse edes salille taikka kävelemään tämän flunssan/kuumeilun takia. Sosiaalitoimistohan antoi minulle harkinnanvaraisena kuntosalikortin ja 30 käyntiä. Minulla on ehkä joku 20 käyntiä jäljellä. Tulee aka kiirus käyttää ne pois.

Minua meinaa ahdistaa toimeentulo. Aspan asumispalvelumaksu on melkein 200€ kuukaudessa! En ymmärrä kuinka se on niin iso summa. Apteekkikulultkin kuukaudessa ovat 150€:n luokkaa. Jotain ihme tilintarkistusmaksujakin. Sain siis edunvalvojaltani "tiliotteen" josta näen tuloni ja menoni. Edunvalvojan palkkiokin on yli 600€ toivottavasti per vuosi. Laitoin edunvalvojalleni tänään sähköpostia jossa vaadin saada tarkennusta maksuihin. Olisi joskus kiva päästä kampaajalle niin, ettei tarvitse miettiä ja etsiä sitä halvinta vaihtoehtoa. Minun suosikkikapaajani O. työskentelee tai on yksi yrittäjistä eräässä kampaamossa joka on aika hinnakas, mutta O:lla on mahtava ammattitaito nuoresta iästään huolimatta. Hänen käsittelyynsä antaisin mieluusti hiukseni. Sain minä tänään rahaa. Pitää yrittää säästää. Jos joku päivä vaikka pääsisin sinne kampaajalle. 

Ajatuksia, tunteita.. Kaipuuta, ikävöntiä.. Iloa, kyyneleitä.. Halua päästä eteenpäin, halua luovuttaa..

Umpikuja

Hei!

Olen nyt muutaman päivän ollut kirjoittamassa. Menin torstaina psykiatrian osastolle ja pääsin kotiin tänään. Ihan hyvä olo on. Parempi kuin mitä osastolle mennessä, jolloin minulla oli pää täynnä itsetuhoisia ajatuksia, toiveita kuolemasta.

Hemmetti minä olen tyhmä. Monessakin asiassa.

Olen tehnyt jotain sellaista mistä en uskalla kertoa. Tai en ole tehnyt, olen ajatellut. Tämä ei millään tavalla oli sidoksissa sairauteeni. Paitsi siinä mielessä, että jos jotain tapahtuisi, mitä ajattelen, niin se toisi minulle hyvää oloa. Mutta ei. Minun täytyy unohtaa.

Tänään, kun olin kotiutumassa ja kävelin pitkää käytävää pitkin kohti sisääntuloaulaa. Käytävän varrella istui mies. Hän kysyi, katse maahan painuneena, puhelinnumeroani. Hävettää tunnustaa, mutta olin häntä katsellut jo aiemmin osastolla ja katseemmekin saattoivat kohdata yhdessä jos toisessa aamu- tai iltaryhmässä. Tuon muutaman päivän aikana huomasin, ettei hän hoitajien lisäksi tervehtinytkään oikein muita kuin minua. Kun ystäväni oli osastolla tämä sama mies tervehti minua silloinkin. No joo, annoin siis puhelinnumeroni. Hetki sitten hän yritti soittaa. En uskaltanut vastata. Laitoin viestin takaisin, etten vastannut, kun jännitän puhelimessa puhumista. Joka on oikeastaan täyttä totta. Säikähdän aina, jos puhelin soi!. En tiedä mikä hänen sairautensa on, mutta kovasti hän yritti houkutella minua tulemaan sairaalalle mikä ei olisi tullut kuuloonkaan. Ei osastojen sääntöjen mukaan enkä minä näin illalla ole valmis lähtemään mihinkään.

On hankalaa. Todella hankalaa. Pelottaa, että tuo mies loukkaantui kieltävästä vastauksestani. En tiedä pitäisikö minun kysyä osastolta, että onko järkevää meidän keskustelua jatkaa. Mutta toisaalta, eiväthän he päätä kenen kanssa saa pitää yteyttä ja kenen ei.

Outo olo.

Säröjä padossa

Olen väsynyt. Liian väsynyt selvitäkseni.
Haluaisin vain nukkua. Kuumettakin on. Olen päästäni ihan sekaisin. Tai enhän minä ole sekaisin, kun muistan mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Näin sanoi omahoitajani Kangasvuoren sairaalassa Jyväskylässä.

Ulkonakin on niin pimeää ja märkää. Mustaa. Jäätä. Satunnaisia valoja. Haluaisin rinnalleni ihmisen. Jonkun, joka pitäisi minusta kiinni. Lohduttaisi, kun minä itken tai vapisen pelosta.

Itken, kun kirjoitan tätä. Miten selviän?
Haluaisin itkeä enemmän. Huutaa, paiskoa tavaroita..

Mutta eihän minulla ole lupa.