Umpikuja

Hei!

Olen nyt muutaman päivän ollut kirjoittamassa. Menin torstaina psykiatrian osastolle ja pääsin kotiin tänään. Ihan hyvä olo on. Parempi kuin mitä osastolle mennessä, jolloin minulla oli pää täynnä itsetuhoisia ajatuksia, toiveita kuolemasta.

Hemmetti minä olen tyhmä. Monessakin asiassa.

Olen tehnyt jotain sellaista mistä en uskalla kertoa. Tai en ole tehnyt, olen ajatellut. Tämä ei millään tavalla oli sidoksissa sairauteeni. Paitsi siinä mielessä, että jos jotain tapahtuisi, mitä ajattelen, niin se toisi minulle hyvää oloa. Mutta ei. Minun täytyy unohtaa.

Tänään, kun olin kotiutumassa ja kävelin pitkää käytävää pitkin kohti sisääntuloaulaa. Käytävän varrella istui mies. Hän kysyi, katse maahan painuneena, puhelinnumeroani. Hävettää tunnustaa, mutta olin häntä katsellut jo aiemmin osastolla ja katseemmekin saattoivat kohdata yhdessä jos toisessa aamu- tai iltaryhmässä. Tuon muutaman päivän aikana huomasin, ettei hän hoitajien lisäksi tervehtinytkään oikein muita kuin minua. Kun ystäväni oli osastolla tämä sama mies tervehti minua silloinkin. No joo, annoin siis puhelinnumeroni. Hetki sitten hän yritti soittaa. En uskaltanut vastata. Laitoin viestin takaisin, etten vastannut, kun jännitän puhelimessa puhumista. Joka on oikeastaan täyttä totta. Säikähdän aina, jos puhelin soi!. En tiedä mikä hänen sairautensa on, mutta kovasti hän yritti houkutella minua tulemaan sairaalalle mikä ei olisi tullut kuuloonkaan. Ei osastojen sääntöjen mukaan enkä minä näin illalla ole valmis lähtemään mihinkään.

On hankalaa. Todella hankalaa. Pelottaa, että tuo mies loukkaantui kieltävästä vastauksestani. En tiedä pitäisikö minun kysyä osastolta, että onko järkevää meidän keskustelua jatkaa. Mutta toisaalta, eiväthän he päätä kenen kanssa saa pitää yteyttä ja kenen ei.

Outo olo.